Syksyn kisakausi on alkanut odotettua paljon heikommin. Kunto ei ole edennyt toivotussa aikataulussa. Muutaman viikon takaiseen, Lahden Expossa pidettyyn Jan Tana Classic- kisaan osallistuin siksi, että se oli kotimaassa (en siis siksi että olisin tiennyt taistelevani kärkisijoista) ja viime viikonloppuna lähdettiin Madridiin vain, koska se oli jo maksettu ja kunto oli aavistuksen parempi kuin Lahdessa. Tiesin kuitenkin, että tällä kunnolla ei edelleenkään kärkisijoja hätyytellä. Hyvistä alkuvuoden suunnitelmista huolimatta mun on ollut pakko pysähtyä, pohtia uudestaan ja tehdä suunnitelmiin muutoksia.

Tavoitteita ei aina saavuteta. Mun tavoite body fitnessin maailman rankingin top 3-sijoituksesta on valumassa käsistä. Tää kuulostaa kauheen dramaattiselta, mutta ihan maailman loppua tässä en ole vastaanottamassa. Tottakai se harmittaa, koska olenhan tehnyt hommia aika hitokseen sitä varten. Mutta olen tosi paljon viime päivinä käsitellyt tätä asiaa. Tein päätöksen, että jätän seuraavaksi suunnitellun, ensi viikon kisan väliin ja osallistun aikaisintaan Rooman tai Prahan kilpailuun marraskuun loppupuolella, jotta saan valmistauduttua kunnolla ilman kisan aiheuttamaa dieetin katkeamista ja reissaamisen tuomaa kuormitusta. Kuitenkin viimeistään MM-kisoihin otan osaa ja nyt kun tässä saa rauhassa valmistautua, aion laittaa kaiken peliin. Sain mentorikseni Markku Tikan, ja uskon että tämä yhteistyö on (jälleen) rautaa! Tällä ns varasuunnitelmalla, jossa jätän pari kisaa välistä, ei rankingin top3:sta saavuteta, mutta ei kaikki aina mene niin kuin on suunniteltu. Ei kroppaa voi pakottaa tai napista painamalla saada yhtäkkiä napakkaa kisakondista aikaan. Ja mulla on muutakin elämää ja tekemistä, kun fitnesskisoihin valmistautuminen. En voi enkä haluaisikaan jättää tyttöjen arjessa mukana elämistä tai perheen kanssa yhdessä olemista, saatikka kodin normaaleja hommia kisaprojektin vuoksi väliin. Ja töitäkin on tehtävä, vaikka pystynkin niitä hieman vähentämään kisojen alla. Tätä teen siis muun elämän ehdoilla.

Huoh. On tässä pyörinyt ajatuksia jos jonkinlaisia päässä viime päivinä ja itsekin olen oikein säikähtänyt, mitä oma mieli suoltaakaan. Madridin kisan jälkeen oon käynyt koko kisaurani syvimmissä vesissä. Vaikka kunto oli hiukan edennyt Exposta, oli 9. sija 10 kilpailijan joukossa iso pettymys. Kisassa kuitenkin pitää olla tietty kireystaso – ei voi arvioida lihaksia, jos niitä ei ole näkyvissä! Eli tämä purnaus ja mun alakulo ei johtunut/ johdu siitä, että mun olisi mielestäni pitänyt olla korkeammalla sijoituksissa, vaan ihan muista asioista. Mietin tosissaan, että onko tässä mitään järkeä; dieettaan vähillä kaloreilla, treenaan välillä väsyneenäkin, saatan olla huonolla tuulella, ruinaan rahaa sponsoreilta, maksan maltaita reissuista ja kisamaksuista, matkustan tunteja jonnekin vain hävitäkseni… Toinen asia, mikä itseäni korpesi ja ihan suoraan sanoen ällötti, oli selkeästi kielletyillä aineilla kroppaansa kehittäneet, leukaperähirmu-naiset. Mua ällötti (tämä oli yksi niistä itseänikin pelästyttäneistä tunteista) koko liiton toiminta hetken aikaa, kun mietin, että paperilla arvot on listattu ja ollaan puhtaan urheilun kannalla ja sitten siellä takahuoneessa näkee ihan muuta. Tämä ajatus tuli todella vahvasti mulle kisassa. Sitten, kun vielä takahuoneessa tiedotus kisan kulusta sakkasi pahasti, toimitsijat ei osanneet englantia ja pettymys aamun masters- kisan sijoituksesta kaivoi mieltä, niin johan mulla oli motivaatio lavalle menemiseen täysin pyöreä nolla! Olin väsynyt, selkä jumissa, vitutti ja ajatukset oli ihan sekaisin; onko tämä sen kaiken työn arvoista? Ja arvoista puheenollen; mulle tuli todella vahvasti juurikin tämä arvokysymys päällimmäisenä; mulle tässä lajissa ja urheilussa muutenkin on aina ollut tärkeää puhtaus, luonnollisuus (siihen pisteeseen mitä se kaurapuurolla ja raejuustolla voi mennä) ja terveyden kunnioittaminen. Mutta mitä näen usein noissa kansainvälisissä kilpailuissa, sotii niin kovin mun omia arvoja vastaan… Kyllä sain tehdä töitä löytääkseni taas tämän innon hommaan ja sen päättäväisyyden, että teen vain ja ainoastaan tätä omaa juttua, omiin arvoihin perustuen, matkasta nauttien, parhaani tehden. Jos se ei riitä, niin voi voi. (Kerrottakoon, että ei siellä nyt kaikki kisaajat varmasti roinaa, ja tuomarit kyllä selkeät tapaukset pudottaa sijoituksissa; sen olen itsekin todennut. Ja tuomarit todella arvostavat luonnollista fressiä lookkia, mutta jos tosiaan niitä lihaksia ei tällaisessa ”lihaslajissa” ole nähtävissä, niin minkäs teet. Kotimaassa Suomen Fitnessurheilu Ry:n antidoping-toiminta on huipputasolla verrattuna moniin muihin maihin, tai se ainakin on mun kokemus. EM-kisoissa marssitettiin eräs miesten sarja ennen finaalia pissalle, ja se on hieno osoitus myös kansainvälisestäkin adt-toiminnasta, mutta mun mielestä jokaisessa kisassa ja kaikissa lajeissa pitäisi olla satunnaisia testejä) 

Alla kuva; EastLabs, viime viikonlopun Madridin kisasta. 

Mun mielentiloja madalsi viikonloppuna varmastikin myös huonommat unet. Just viime viikon alkupuolella, kun hehkutin IG-stoorin puolella hyviä unia, niin Unimatti alkoikin ottaa ritolat muutamana yönä jo kolmen aikaan, ja niinpä väsyneenä sitten piti lähteä reissuun. Väsyneenä maailma näyttää niin paljon huonommalta paikalta ja kaikki harmittavat asiat saa jättiläismäiset mittasuhteet! Tiedostin tämän koko ajan, mutta annoin ajatusten ja tunteiden tulla sellaisina kuin ne oli, ja purin niitä välissä mun ihanalle huoltaja-Sadulle. Heikkona hetkenä tuhahdin, että ”V***N FITNESS!” ja seuraavan tunnin aikana saatoin jo suunnitella tulevan viikon dieettiruokia, ollakseni taas jo hetken päästä masennuksen vallassa vollottamassa pään sisäistä vuoristorataa ja ahdistusta.

Mutta hei! Tää on elämää, tää on tätä lajia, urheilua. Aina se ei ole pelkkää glooriaa. Välillä olen väsynyt ja vittuuntunut. Silloin pitää nukkua. Pitää levätä ja ottaa breikki treeneistä, olla Timpan kainalossa ja halata tyttöjä, syödä mitä mieli tekee (nollaa ihan mukavasti päätä sekin), tankata, huilata ja sen jälkeen pohtia asiaa uudestaan virkeämpänä; haluanko jatkaa ja antaa tälle vielä muutaman viikon tänä syksynä? Katsoa loppuun asti MM-kisoihin saakka? Kyllä mä haluan! Oon päättäväisempi kuin koskaan. Jos kehitystä ja menestystä tulee vielä tänä syksynä, niin juurikin nää läpikäydyt ajatukset ja pettymykset auttaa arvostamaan sitä ihan uusiin sfääreihin.

Kuva Exposta, Timpan kanssa katsomossa.