Käsittämätöntä, että 11 kilpailun vuosi on nyt takana. Kaksi vuotta sitten tein tavoitteen tämän vuoden kilpailuputkesta, ja nyt on ollut vähän aikaa purkaa tapahtunutta, kokemuksia, oppeja ja oivalluksia. Kaikkea en tähän blogitekstiin voi avata, kun ei vielä omassa päässäkään ihan täysin selkiytyneet jutut ole.

Tulen käymään paljon syvää luotaavammin kautta vielä läpi ja suunnittelemaan tulevaa, mutta tähän haluaisin nostaa muutamia juttuja. Sellaisia, joista saattaa olla hyötyä ulkomailla kisaamisesta haaveileville. Lisäksi mä haluan tuoda esiin omaa ihmisyyttäni (olipas syvällistä), koska moni on tullut mun pettymys- ja itkupäivitysten jälkeen puhumaan, että ”sullakin tosiaan on huonoja päiviä…" tai "Kiitos, kun tuot esiin myös pettyneitä fiiliksiä”. Kyllä. Olen myös ihminen ja erilaiset, ne ns paskatkin tunteet kuuluu elämään. Vaikka en ole mikään somen suurkuluttaja tai -postaaja, niin mulle on ihan luonnollista kertoa kaikenlaisista fiiliksistä. Uskon, että kenenkään elämä ei ole pelkkää happyhappyjoyjoyta, viivottimella puuron päälle ripoteltuja chiansiemeniä tai läpi vuoden terävinä paistavia lihaksia. Mulla ainakin elämä on jotain ihan muuta, oleellisempaa. Siksikin näistä syyskauden pettymyksistä on päästy yli ilman suurempaa maailmanluokan draamaa. Mutta tässä muutama pointti, jotka on kirkastuneet mulle itselleni ja ne halusin tuoda tähän tekstiin.

Jos et itse etene, niin kysy ja ota apua vastaan. Kuuntele silti omaa kehoa (mieltä sen sijaan ei aina kannata kuunnella)

Mä aloitin tämän kauden itse itseäni valmentaen. Kesän lyhyen offin jälkeen, kun homma ei edennytkään ihan toivotulla tavalla, hakkasin päätä seinään aika kauan, kunnes kysyin Markku Tikalta apua ja mielipidettä. Sovittiin yhteistyöstä ja mentoroinnista loppujen kisojen suhteen. Jatkettiin hiukan tiukempana versiona itse aloittamaani ketoosia ja tehtiin fiilauksia treeniin sekä tankkauspäiviin. Niin alkoi kunto edetä. Noi ajat oli todellista palautumisen kanssa tasapainoilua ja kropan kuuntelun maksimointia. Onnistuin siinä onneksi aika hyvin, koska uskalsin keventää tarvittaessa ja pysyin terveenä koko syksyn dieetin ajan. Tätä kirjoittaessa olen flunssassa, mutta paranemaan päin. Mulla on vahvasti tunne, että aion pitää kehostani vieläkin parempaa huolta nyt ja tulevaisuudessa.

Vertailukuvissa näkyy, että saatiin kivasti kuntoa suht lyhyessä ajassa eteenpäin, vaikka se olikin vielä valovuoden päässä keväästä - kroppa ei vaan toimi kuin napista painamalla ja liikaa oli jo kisoja alla, väsymys painoi kroppaa (eka lavakuva siis viimeisestä kisasta)

 

Jos on seurannut mun Instagramin stooreja kisareissuilta, niin ei ole välttynyt näkemästä kyyneliä, pettymyksen tunteita ja epätoivoakin. Täytyy sanoa, että tämä vuosi, varsinkin syksy on ollut todellinen oppimatka myös psyykkisellä puolella. Olen tosi kiitollinen, että kävin aikanaan psyykkisen valmentajan koulutuksen, sillä siitä on nyt omalla kohdallani ollut enemmän kuin paljon hyötyä. Oon päässyt käsittelemään pettymyksiä, kokemaan uusia nousuja ja nauttimaan pienistäkin iloista. Arkielämässä olen päässyt hallitsemaan omaa käytöstäni, kun on nälkä, väsyttää, pitää tehdä treenit ja silti haluaa olla rakastava ja hermonsa edes suht hyvin hallitseva äiti ja vaimo. Mun mielestä noi dieetin loppuajat näin vähän myöhemmin tarkasteltuna vaikutti aika askeettisilta, heh!

Anna kaikenlaisille tunteille tilaa ja aikaa. Älä kapinoi niitä vastaan, mutta älä myöskään antaudu liikaa niiden vietäväksi. 

Tähän juuri tuossa edellä viittasin. Syvissä vesissä räpiköidessä tulee kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia pääkoppaan ja tekisi mieli siinä ”sen hetken todellisuudessa” tehdä vaikka mitä. Kun epäonnistumisia tulee, ne aiheuttaa tietysti negatiivisia tunteita ja kun niitä tulee reissussa, johon olet satsannut paljon rahaa, aikaa ja eforttia, niin ketutus on moninkertainen. Pahimmassa kuopassa kannattaa antaa tunteiden tulla ja mennä, ja USKOA siihen, että parempi hetki ja päivä tulee. Tavoite ja oma suunnitelma kannattaa ehdottomasti pitää mielessä, eikä lähteä toimimaan pettymyksen tunteiden johdattamana.  

 

Jos meinaat kilpailla IFBB:n ulkomaan kilpailuissa, koita ottaa selvää, mihin kannattaa osallistua ja mihin ei

Tämä ihan käytännön ohjeena. Mä varailin kisoja ainakin keväällä ihan vaan sen perusteella,  että ne on tässä suht lähellä Euroopassa ja sopii kalenteriin. No, sain aikamoisia ”elämyksiä” kokea, mm Serbiassa, jossa meillä oli kisajärjestäjän puolesta ”lentokenttäkuljetus”. Sen kuljetuksen jälkeen ristin käteeni ja todella kiitin Luojaa, että hengissä vielä ollaan. Samalla reissulla oli oikeastaan kaikki muukin järjestely, yleisestä siisteydestä lähtien oli aivan ala-arvoista.  

On mulla hyvääkin sanottavaa. Ruotsissa olen kilpaillut usean kerran. Siellä on aina järjestelyt, aikataulut, kaikki olleet onnistuneita. Lisäksi naapurimaasta on helppo aloittaa ulkomailla kilpaileminen. Siellä puhutaan englantiakin, toisin kuin esim. juurikin Serbiassa, Espanjassa ja Italiassa. On hippasen helpompi selvittää asioita, kun on yhteinen kieli! 

Ota oppia ja kehity seuraavaan kilpailuun, oli sitten viikon, tai pidempien aikojen päästä!

Urheilijuus on mulle sitä, että kun kilpaillaan, niin pyritään seuraavaan kertaan aina kehittymään. Omalla kohdallani yritys oli hyvä, mutta toteutuminen ei valitettavasti keväästä syksyyn siirryttäessä pätenyt ollenkaan, kun kunto syksyllä oli valovuoden päässä parhaasta. Tätä lyhyttä kesän aikaista off-kautta ja sen ns virheitä prosessoin… Suhtauduin kuitenkin asiaan niin, että siltikin pyrin saamaan kuntoa ja esiintymistä eteenpäin syyskauden sisällä. Siinä onnistuinkin. Muistan, miten kevään ekojen kisojen jälkeen mulla oli tasan viisi juttua, mitkä päätin korjata seuraavaan, Maltan kisaan. Maltalla kaikki menikin nappiin. Nyt, kun olen jäänyt toistaiseksi määrittelemättömän pituiselle offille, niin teen tavoitteet kehittymiselle ja jos astun lavalle vielä joskus, teen sen parempana.  

Timon ottama kuva syksyn Rooman Diamond Cupista, joka oli yksi niistä vähän paremmin sujuneista kisoista ja kunnoista. 

 

Mitkä fiilikset mulla on nyt? 

MM-kisoissa, kun kuulin jääneeni finaalin ulkopuolelle, olin noin 5 sekuntia pettynyt. Sitten näin kokonaisuuden; oon vetänyt hurjan hyvin, määrätietoisesti ja sitkeästi. Itkuhan siinä tuli. Loppujen lopuksi olen todella tyytyväinen kauteen ja jopa sijoitukseeni World Rankingissa. Tavoite oli olla top 3:n joukossa, mutta ei 7. sijakaan pöllömpi ole! Ja se, mitä sain henkisesti, on ihan huikean käsittämätöntä. Se, että (pitkä) kisadieetti on enemmän henkinen koettelemus kuin fyysinen, vaan vahvistui mulle. Toki kroppakin joutui koville, mutta koen kliseisesti sanoen kasvaneeni ihmisenä ja urheilijana (ja miksei valmentajanakin) paljon. 

Kuvassa alla suklaakakkupala, jollaiset syötiin siskon kanssa MM-kisojen jälkeen. En voi kieltää, ettenkö jo odottanut KOVIN dieetin päättymistä. Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.